Nuorempana minulla oli hyvin selkeät suunnitelmat elämääni ja uraani koskien. Olen aina ollut unelmoija ja lähes yhtä vahvasti myös uskonut, että unelmat ovat aina toteutettavissa, tavalla tai toisella. Muutamina pieninä hetkinä vuosien varrella pohdin, teinkö vääriä ratkaisuja, mutta elämä tuntui syöksyvän sellaista vauhtia eteenpäin, että kyydistä oli enää turhaa hypätä pois. Oli helpompaa vaan koettaa nauttia matkasta ja sopeuttaa omat haaveet matkaan sopiviksi.
Viime aikojen identiteettikriisin yksi suurimpia teemoja on ollut kouluttautumattomuuteni. Tai no, onhan minulla tutkinto, kaksikin. Ja olen päässyt työhistoriani aikana tekemään huikeita juttuja ja tälläkin hetkellä teen mielenkiintoista työtä. Ongelma tuntuu olevan se, että koulutukseni ja nykyiset työtehtäväni eivät kohtaa identiteettini kanssa. Koen, että älykkyyteni katoaa, kun nykyisellään minulta ei vaadita mitään. Saako näin edes sanoa?
Nyt eron myötä olen alkanut käydä läpi ajatuksissani uudelleen nuoruuden unelmiani ja suunnitelmiani. Olenhan vielä urasuunnitelmia ajatellen melko nuori. Toki tietyt asiat ovat nykyisellään jos nyt eivät aivan täysin poissuljettuja, ainakin hyvin hankalasti toteuttavissa. Olen alkanut etsiä mahdollisuuksia, jota kautta pääsisin ainakin alkuun.
En tiedä, mihin tämä uusi polku vie, onko se alku unelmien toteutumiselle vai ainoastaan kiertotie takaisin lähtöpisteeseen. Joka tapauksessa se tuntuu nyt olevan se polku, joka tällä hetkellä kutsuu eniten.
