Syyskuulumisia yliopistolta

Syksy on pitkällä, tiedän. En ole halunnut toistaiseksi kasata opiskeluajatuksiani blogiin, halunnut vain nauttia.

Ensimmäinen syyslukukausi on puolivälissä, ensimmäinen periodi lopuillaan. Nämä pari kuukautta ovat hurahtaneet melkoisella vauhdilla. Orientaatioviikon päätyttyä olin hieman pettynyt, informaatio ei moneltakaan osin kohdannut toiveitani ja tuntui, että orientaatioviikko keskittyi enemmänkin ryhmäytymiseen - ja tämä toteutui pääosin illanvietoissa. Luonteeseeni ei kuitenkaan kuulu tulessa makaaminen, vaan aloin aktiivisesti itse ottaa asioista selvää ja sainkin punottua oikein hyvän suunnitelman syksylle.

Syksyn ajan olen siis edelleen työelämässä 80% työajalla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että keskiviikkopäivät vietän yliopistolla. Sain mahdutettua tuohon aikatauluun kolme koko syksyn jatkuvaa kurssia ja näiden lisäksi tarkoituksena on suorittaa itsenäisesti muutama kurssi. Tavoitteena oli saada "edes jotain tehtyä", ja näyttää siltä, että ylitän tuon tavoitteen roimasti.

Syksyn aikana olen mm.

- pidätellyt itkua tiedekunnan tervetulotilaisuudessa
- kätellyt rehtoria
- saanut 25 uutta facebook-kaveria
- tilannut opiskelijahaalarin
- kerännyt 4 haalarimerkkiä
- skipannut fuksiaiset
- toiminut joukkueenjohtajana Fuksiseikkailussa
- oppinut valtavasti uutta
- oppinut, että "homeinen" ja "mahdollisesti" muistuttavat ruotsiksi hämmentävän paljon toisiaan*
- osallistunut generalistiopiskelijoille tarkoitettuun työelämän aamiaistilaisuuteen
- oppinut, mitä tarkoittaa generalistiopiskelija
- tehnyt sivuainevalintoja
- muuttanut sivuainevalintojani
- hukkunut sivuaineviidakkoon
- kömpinyt ulos sivuaineviidakosta ja noussut jaloilleni
- todennut, että moni muu vuosikurssilaiseni on myös hukkunut sivuaineviidakkoon
- suunnitellut sivuaine- ja työelämäinfon järjestämistä omalle vuosikurssilleni
- tehnyt selkeän suunnitelman oman asiantuntijaprofiilini kasaamiseksi
- selvittänyt, ettei perheellisillä opiskelijoilla ole tällä hetkellä toimintaa
- suunnitellut perheellisten opiskelijoiden toiminnan aktivoimista
- ottanut Murusen luennolle mukaan
- antanut suoraa palautetta opetuksesta professorille

ja...

- hakenut humanistiseen tiedekuntaneuvostoon hallopediksi!

Ei huonosti.

Teille, joille käsitteet humanistinen tiedekunta, tiedekuntaneuvosto ja hallopedi kuulostavat täysin vierailta: kirjoitan näistä piakkoin oman päivityksen. Siihen saakka avaan asiaa vain henkilökohtaisella tasolla.

Itselleni opiskelijaedustaminen on luonteva ja selkeä valinta opintojen oheen. Vaikuttaminen on monessa muodossa ollut sydäntäni lähellä aina. Olen useaan kertaan todennut kokemuksen kautta, että on karkeasti kahdenlaisia vaikuttajaihmisiä; ihmisiä, jotka haluavat vaikuttaa statuksen vuoksi sekä ihmisiä, jotka haluavat vaikuttaa ihmisten vuoksi. Kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen jengiin. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin olevani vaikuttaja vain epäitsekkäistä syistä.

Osallistuminen erilaisiin luottamustehtäviin ja edustustehtäviin antaa mielettömän arvokasta kokemusta paitsi työelämään, myös ihan arkielämään. Toisten huomioonottaminen, kuunteleminen, ymmärtäminen, väittelytaidot, tiedonhankintataidot, yhteistyötaidot - tässä vain muutamia kehittymisalueita listatakseni.

Tällä hetkellä jännään hallopedien valinnan tuloksia. Keskiviikkona osallistuin ryhmähaastatteluun kahden muun hakijan kanssa (yhteensä hakijoita on 19 ja paikkoja tarjolla 5 + 5 henkilökohtaista varajäsentä). Mielestäni suoriuduin fuksiksi oikein hyvin ja toivon vakuuttaneeni valintatoimikunnan siitä, että etenkin juuri tässä ajassa fuksiopiskelijan valinta tiedekuntaneuvostoon kannattaa. Miksi? Siitä lisää seuraavan blogipäivityksen yhteydessä.

*Niin, se homeinen vs. mahdollinen.

 

Ensimmäisiä koulupäiviä

Murunen aloitti koulupolkunsa muutama viikko sitten. Tiedättekö, sellaisella viattomalla innolla, jota teini-iän kouluinho, koeviikot ja stressi jatko-opiskelupaikan löytymisestä eivät ole päässyt lannistamaan. Kadehdittavaa. 

Itse aloitan huomenna yliopistopolkuni täynnä intoa ja tietyllä tapaa yhtä autuaan tietämättömänä, millaista tuleva opiskelu on. Siitä huolimatta jännittää. Pelottaakin.

Pelkään, että vaadin itseltäni liikaa. (taas) Pelkään, että vertaan itseäni muihin, enkä koskaan ole tarpeeksi hyvä. (taas) Pelkään, etten pääse osaksi porukkaa.

* * *

Ensi viikon orientaatioviikon lukujärjestys pitää sisällään lähinnä erilaisia infotilaisuuksia ja opintojen suunnittelua. Kivoja, jänniä, tärkeitä juttuja. Orientaatioviikosta napsahtavat pistepankkiin myös ensimmäiset opintopisteet, joten osallistuminen on luonnollisesti pakollinen osa opintoja.

Viikon iltaohjelma vaikuttaa vähintäänkin yhtä tärkeältä, joskaan osallistuminen ei ole pakollista. Itse en pysty osallistumaan yhteenkään iltatilaisuuteen. Se harmittaa vähän. Ei niinkään sen takia, että tahtoisin bilettää kuin parikymppinen, tanssia pöydillä ilman huolta huomisesta. Minä pelkään, että juuri iltatilaisuuksissa luodaan niitä kontakteja, jotka kantavat läpi opintojen. Pelkään, etten pääse osaksi porukkaa.

Haha. Iltatilaisuus. Kontaktien luonti. Kuulostaapa aikuiselta, viralliselta ja enemmänkin työelämään liittyvältä termistöltä. Illanistujaiset. Pussikalja. Olympialaisten jatkot. Fredagsøl.

* * * 

Olen listautunut toistaiseksi kolmelle yliopiston sähköpostilistalle. Oman laitoksen listalle, ainejärjestön listalle ja perheellisten listalle. Kaksi ensimmäistä ripottelee tapahtumakutsuja siihen tahtiin, että Osallistuva saisi syksyn kalenterinsa täyteen ennätysajassa. Jälkimmäisestä ei ole kuulunut mitään.

* * * 

Ennen kaikkea olen kuitenkin innoissani. Niin innoissani, etten ole moneen viikkoon saanut oikein ajateltua mitään muuta kuin opiskelujuttuja. Elän tällä hetkellä yhden suurimman unelmani ensiaskeleita, se on us-ko-ma-ton tunne. Edessä on ihan mielettömiä mahdollisuuksia. 

Ikäni, kokemukseni ja se ajoittain kirosanalta kuulostava aikuisuuteni on opintojen suunnittelun kannalta 99-prosenttisesti hyvä asia. (Tuo kaikki edellä oleva panikointi edustaa siis vain yhtä prosenttia!)

Olen luonteeltani erittäin päämäärätietoinen (niin halutessani) ja rakastan järjestelmällistä asioiden suunnittelua. Olen kesän aikana tehnyt parikin erityyppistä kalenteripohjaista suunnitelmaa Exceliin, teemalla "miten hyödyntää kahden vuoden opintovapaaoikeus ja 15 kuukauden aikuiskoulutustukioikeus mahdollisimman järkevästi". Sen lisäksi olen tehnyt itselleni pienistä osasista koostuvaa tavoitelistaa, tietynlainen opiskeluajan bucket list. Tavoitteena on pänttäämisen ja tenttimisen ohella luoda uusia ystävyyssuhteita, kontakteja ja uudenlaista sisältöä cv:hen. You'll see.

Laukku on pakattu ja läppäri ladattu. Huomenna. Huomenna! Iik <3

Unelmista suunnitelmiin, suunnitelmista todeksi.



Kuva: Pinterest

Mahtavaa olla täällä taas, lähes kahden vuoden tauon jälkeen!* Ja voi kuulkaa; onpahan ollut melkoiset pari vuotta. Varsinaiset unelmientoteutustalkoot.

Puolihuomaamatta, tosin osin tietoisestikin, olen loksautellut palasia kohdilleen, pikkuhiljaa. Emmäosaaemmäpysty vaihtui horjahtelevaan semivarmuuteen omista kyvyistä ja löysin itseni keväällä ahmimasta pääsykoekirjoja. Eimennyhyvinkatotaanensvuonnauudestaan vaihtui onnen kyyneliin viime viikolla, kun Opintopolun sivulla paljastui teksti "Opiskelupaikka myönnetty".

Olen kiitollinen, ylpeä, paniikissa, hämilläni - ja ennen kaikkea valtavan onnellinen.

*Sensuroin välistä henkilökohtaista sisältöä, jätin näkyviin nuo pari teemaan sopivaa ja avasin blogin julkiseksi. Tervetuloa!

Unelmista suunnitelmiin

Nuorempana minulla oli hyvin selkeät suunnitelmat elämääni ja uraani koskien. Olen aina ollut unelmoija ja lähes yhtä vahvasti myös uskonut, että unelmat ovat aina toteutettavissa, tavalla tai toisella. Muutamina pieninä hetkinä vuosien varrella pohdin, teinkö vääriä ratkaisuja, mutta elämä tuntui syöksyvän sellaista vauhtia eteenpäin, että kyydistä oli enää turhaa hypätä pois. Oli helpompaa vaan koettaa nauttia matkasta ja sopeuttaa omat haaveet matkaan sopiviksi.

Viime aikojen identiteettikriisin yksi suurimpia teemoja on ollut kouluttautumattomuuteni. Tai no, onhan minulla tutkinto, kaksikin. Ja olen päässyt työhistoriani aikana tekemään huikeita juttuja ja tälläkin hetkellä teen mielenkiintoista työtä. Ongelma tuntuu olevan se, että koulutukseni ja nykyiset työtehtäväni eivät kohtaa identiteettini kanssa. Koen, että älykkyyteni katoaa, kun nykyisellään minulta ei vaadita mitään. Saako näin edes sanoa?

Nyt eron myötä olen alkanut käydä läpi ajatuksissani uudelleen nuoruuden unelmiani ja suunnitelmiani. Olenhan vielä urasuunnitelmia ajatellen melko nuori. Toki tietyt asiat ovat nykyisellään jos nyt eivät aivan täysin poissuljettuja, ainakin hyvin hankalasti toteuttavissa. Olen alkanut etsiä mahdollisuuksia, jota kautta pääsisin ainakin alkuun.

En tiedä, mihin tämä uusi polku vie, onko se alku unelmien toteutumiselle vai ainoastaan kiertotie takaisin lähtöpisteeseen. Joka tapauksessa se tuntuu nyt olevan se polku, joka tällä hetkellä kutsuu eniten.

Ihan(an) hukassa

Pieni briiffi lienee paikoillaan. Edellinen blogi tuli tiensä päähän anonymiteetin kärsittyä, joten karkasin tänne.

Olen 28-vuotias eronnut äiti. Menneisiin vuosiin mahtuu paljon, mm. tällä hetkellä viisivuotias muusikon-lääkärin-tutkijan-ninjan-tähtitieteilijän-kaivurikuljettajan alku. Kutsuttakoon häntä tässä blogissa nimellä Murunen.

Vuosiin myös hukkui paljon. Eron jälkeinen prosessi lähtikin liikkeelle kliseisesti pohdinnalla: kuka minä olen? Kolme kuukautta sitten olin ihan hukassa, tällä hetkellä olen ihanan hukassa. Uskon pahimman olevan takana ja olen valmis näkemään, mitä elämä minulle tarjoaa (mielellään jotain hyvännäköistä, älykästä ja romanttista, kiitos!).

Blogi jatkaa edellisen blogin jalanjäljillä ollen kirjoittajansa tapaan elämänmakuinen, ironinen ja ajoittain hivenen epätoivoinen. Tervetuloa mukaan.